SuomeksiIn English

Henri Hagman

01.09.2014

Kuukauden taiteilija

Korundi
Lapinkävijäntie 4
96100 Rovaniemi
Avoinna joka päivä 11-18 

Henri Hagman kirjoittaa maalaustaiteen olemuksesta

Esittävän elementin puuttuminen maalauksesta on merkittävä juttu. Voidaan jopa sanoa, että siitä silloin puuttuu koko kuvan taso, tai: kuva sinänsä. Maalauksessa on tällöin koodi, joka kehottaa katsojaa jättämään pois tietoisen analyyttisen tulkinnan ja kuvanlukemisen tämän maalauksen vastaanottamisesta..

Mitä sitten jää jäljelle – on todellakin väärä kysymys. Sillä esittävän elementin poistaminen avaa ihmisen koko moniaistisen universumin. Silloin maalaus taiteena astuu samalle kentälle musiikin ja arkkitehtuurin kanssa. Se onkin hyvä vertaus – abstrakti maalaus on musiikkia ja arkkitehtuuria, koettavissa samoin kuin nämä kaksi: kuunteleminen vain tapahtuu nyt silmillä, ja maalaukseen eläytyminen on arkkitehtoniseen tilamuotoon eläytymisen kaltaista. Lainalaisuudet vain ovat nyt kaksiulotteisen pinnan komposition lainalaisuuksia.

Turun Titanikin näyttelyäni varten kirjoitin vuonna 2012 seuraavasti:

Tarkoitukseni ei ole maalata kuvia vaan maalauksia, jotka ovat kuin eläviä olentoja aineenvaihduntoineen ja vaihtelevine emootioineen. Maalauksen on oltava herkkä mutta sen on tultava myös lihaksi ja jäätävä henkiin, musiikiksi jota katsoja koskettaa silmällään.

Kuinka välittää havainto moniaistisesta, tilallis-ajallisesta tapahtumasta rajatulle, kaksiulotteiselle, ei-ajalliselle pinnalle? Tätä kysymystä aisteillaan (ruumiissaan) pohtiessaan on maisemamaalari kuin vahingossa myös eksistentiaalisten peruskysymysten liepeillä. Onhan maalaustaiteen kaksiulotteinen maailma meidän kolmiulotteisen ja ajallisen maailmamme suhteen transsendentti eli tuonpuoleinen. Se on: utopian kehto, myyttien paratiisi, silmän ajaton taivas.

  • Katsoja kontemploi maalausta: katsoo syventyneesti maalauksen kokonaisuutta eli musiikkia; katsoo sitä koko kehollaan. Maalauksen musiikki ui katsojan silmäaukoista sisään ja assosioituu katsojan kontemplatiivisessa kehomielessä aistialueelta toiselle. Katsoja kokee ”maalauksen musiikin” värähtelynä ruumiinsa soluissa, mielensä lihassa. Katsoja sisäistää maalauksen paratiisin lihaansa. Ja näin kontemplaation kautta paratiisi inkarnoituu yksilössä, tästä lähtien koko maailma on hänelle maalaus. Täydellinen kauneus nauraa lauluaan katsoipa hän minne hyvänsä. Paratiisi on siksi potentiaalisesti toteutuva myös yksilön vuorovaikutuksessa, maailmassamme, joka on hänelle nyt tuo iloaan naurava maalaus. Taide on tehnyt tehtävänsä, sitä ei enää tarvita.