Kari Soinio – Yksinäinen sankari
Galleria Napa 5.4. – 29.4.2025
Pieni poika istuu leikkipuiston penkillä, kyynärpää nojaa paljaaseen polveen ja otsa käteen, pahantuulisena hän katsoo kameraan. Toinen käsi lepää pöydällä, leikki on jäänyt kesken. Sama poika seisoo purjeveneen vanttien välissä ja katsoo kaukaisuuteen, rauhallisena ja itsevarmana. Auringonpaisteessa kodin turvassa poika on intoa piukassa, sisko vierellään hän katsoo muikeana kuvan ottajaa. Taustalla hymyilee äiti makuuhuoneen ovensuussa.
Halusin kuvitella, millainen tuo poika olisi aikuisena, itsekseen, erilaisissa tilanteissa, omiin ajatuksiinsa keskittyneenä. Sivullisen katsomana, näkymättömän tarkastelemana, keskittyneenä omiin puuhiinsa yksityisyyden kehän sisäpuolella hän on omassa todellisuudessaan. Siinä yksin ollessaan katse kameraan on kuin peiliin katsoisi. Ketään muita ei ole paikalla, katsojat ovat kaukana.
Arkiset hetket ikuistetaan, välillä muistetaan olla poseeraamatta ja kamera yllättää ja vapauttaa hetken. Niitä tulee koko ajan, hetkiä, lyhyitä ja pitkiä, ne vilistävät silmien ja mielen ohi, kiitävät menneisyyteen tarttumatta aina mihinkään. Toisinaan kapea säie kiinnittyy niihin ja hento muistikuva jää häilymään mielen perukoille. Pienikin ärsyke saattaa tuoda muistikuvan esiin, tai se jää ikuisesti hämäräksi, liukenee sumuun. Joskus säie on kuin vaijeri, joka ei päästä irti, vaikka miten haluaisi. Muisti ei tottele eikä unohdus tule tahtoen. Köyden tavoin kietoudumme joihinkin muistoihin, tai muistikuviin, joissa on ainakin siteeksi totta. Todellisuus ja fiktio joutuvat solmuun menneisyyden kanssa, jota leimaavat muistojen jäljet, valokuvat ja kaitafilmit, jotka antavat muistille tukea, kapean väylän valikoituihin hetkiin. Kuvissa ja filmeissä perhe elää mykkää elämäänsä. Mitään ei sanota, tarinoita ei kerrota. Kuvat ja hetket toistuvat toistensa kaltaisina, sekoittuen ja hämärtyen. Kertomukset ja kuvat toisintavat ja vahvistavat muistoja, muisti tekee tepposensa ja tarinat muuttuvat ja syntyvät kiinnittäen mieleen muistoja kertomusten pohjalta, todellisia tai ei.
Itsen näkeminen kuvissa, tilanteissa, joita ei muista, häiritsee tasapainoa. Vierellä istuu ihmisiä, joita ei muista tavanneensa. Olla kuvissa vaan ei muistoissa, niistä voisi kertoa mitä vain ja olisi helppo uskoa. Olenhan siellä itse, selvästi läsnä. Nähdä itsensä lapsuuden kuvissa, ajassa, josta ei muista mitään, tilanteissa, joita ei tiedä tapahtuneen. Paitsi kerrottuna, ja kuvin. Äiti vanhoissa kaitafilmeissä, nuorena ja elävänä.
Omakuva on liukuva käsite. Se voi tarkoittaa monia asioita kännykkäselfiestä taiteilijan poseeraamiseen itselleen. Toinen on kuva omasta elämästä, kaunisteltu tai ei, ja toinen on taideteos. Taiteilijan eleet ja asennot, roolileikit ja esittäminen käyttävät kuvaajaa materiaalinaan ja tuottavat jotain muuta kuin oman elämän ylistystä. Mutta joskus se voisi olla totta.
Taiteilijan yhteystiedot:
, @karisoinio
Kari Soinio – A Lonely Hero
Gallery Napa 5.4. – 29.4.2025
A little boy sits on a bench in the playground, his elbow on his knee and his fist against his forehead, with an annoyed gaze at camera. One hand rests on a table, the play has paused. The same boy stands erect between shrouds of a sailboat, looking into distance, calm and confident. In a winterly sunshine in the safety of home the boy, his sister by his side looks at the photographer with a smile on his face. In the background his mother smiles at the doorway.
I wanted to imagine how that boy would be as an adult, by himself, in various situations, concentrated on his own thoughts. He is looked at by an outsider, an invisible person, while he is focused on his own actions and chores, he exists in his own reality. There, in solitude, he is looking at the camera as if it were a mirror. There is nobody else there, the audience is far away.
Mundane moments are recorded. They come constantly, moments short and long, rapidly passing by one’s eyes and mind, whizzing towards past without attaching to anything. Sometimes a narrow strand attaches to them and a delicate image stays at the back of mind. The slightest of stimulus may bring the memory to surface, or it may stay hidden forever, dissolved into fog. At times that strand is like a shroud, a cable that never lets go, no matter how hard one would want. The memory does not obey nor does oblivion come at will. Like a rope we intertwine with some of our memories and images with at least a hint of truth in them. Reality and fiction are tied together with the past which is imprinted with traces of memories. In images and films the family lives its silent life. Nothing is said, stories are not retold. Images and moments are being repeated alike, mixed and dimmed. Stories and photographs repeat memories. Memory plays its tricks and stories are morphed and born, attaching memories into our minds based on narratives, real or not.
Seeing oneself in photographs of situations one cannot remember disturbs equilibrium. Having people sitting next to oneself and not being able to remember ever having met them. To be in photographs, but not in memories. Believable stories could easily be told. The pictures tell me I am there, clearly present. To see oneself in childhood photographs, with not many clear memories of that era, in moments of which I have no memories – except in stories, in photographs. Mother in those old films, young and so alive.
Self portrait is a fluid concept. It may mean many things from cell phone selfie to artists posing for themselves. One is a picture of one’s own life, airbrushed or not, and the other is an image, without any real depiction of its subject’s or picture taker’s life, without a genuine moment. Expressions and postures of an artist, their role plays and poses, are material for art, and they produce something else than praises of one’s life. Sometimes they can be true, though.
Artist’s contact info:
, @karisoinio
